Emma

Emma2015-10-05T09:10:07+00:00

Ensimmäiset skitsofrenian oireet ilmaantuivat, kun olin aloittanut psykologian opinnot yliopistossa.

En tuntenut muita samassa asunnossa asuvia opiskelijoita ennestään, ja aloin suhtautua hyvin epäluuloisesti ympärilläni oleviin ihmisiin. Olin varma, että kämppäkaverini punoivat juonia minua vastaan, enkä uskaltanut enää lähteä ulos huoneestani. Pelkäsin, että muut ihmiset lukevat ajatukseni tai siirtävät vieraita ajatuksia päähäni.

Vasta kun aloin kuulla hyvin hiljaisia tukahdutettuja huutoja, tajusin ensimmäisen kerran, että jokin oli vialla. Lopulta aloin kuulla myös ääniä. Eräänä selkeämpänä hetkenäni katsoin psykologian kirjasta, mitä äänien kuuleminen tarkoitti. Siellä puhuttiin psykoosista, skitsofreniasta. Se tuntui hyvin pelottavalta.

Kämppäkaverit huutelivat ovella ja kyselivät, olenko kunnossa. En vastannut heille. He eivät voineet tietää, etten normaalisti istu yksin huoneessani välittämättä muista ihmisistä. Menin yliopiston psykiatrin vastaanotolle, mutta en pystynyt kertomaan hänelle kaikista oireistani, sillä suhtauduin häneenkin epäluuloisesti. Hän arveli, että olin vain masentunut, koska seurustelusuhteeni oli päättynyt hiljattain. Hän määräsi minulle masennuslääkkeitä. Muutaman päivän kuluttua otin niitä yliannoksen.

Palasin kesälomaksi kotiin, missä vanhempani pitivät minua vain tavallisena aikuistumassa olevana nuorena, kun mielialani ailahtelevat enkä halunnut mennä ulos tai siivota huonettani. Vähitellen aloin kuitenkin käyttäytyä oudosti. Naureskelin itsekseni ja keskustelin äänien kanssa. Vasta silloin vanhempani tajusivat, etten ollut kunnossa.

En lähtenyt itse hakemaan apua, mutta muut perheenjäsenet sanoivat, että en ole kunnossa ja tarvitsen apua. Koska en itse ymmärtänyt olevani sairas, he pyysivät lopulta terveyskeskuslääkäriltä, että hän lähettäisi psykiatrin katsomaan minua. Olen yleensä hyvin suvaitsevainen, mutta kun sain tietää sairastavani skitsofreniaa, sanoin ystävilleni olevani huumevieroituksessa. Uskottelin itselleni, että minulla on aivokasvain – en halunnut myöntää, että olin psyykkisesti sairas.

Minulle käännekohta oli oikean lääkityksen löytyminen. Se oli todella tärkeää, sillä se avasi tien myös moniin muihin palveluihin, joita olen nyt pystynyt käyttämään. Ellen olisi saanut tätä lääkitystä, en olisi pystynyt osallistumaan avohoidossa tarjolla oleviin palveluihin enkä siihen terapiaan, jossa nyt käyn. En olisi myöskään osannut arvostaa sitä huolenpitoa ja tukea, jota saan perheeltäni.

Moni muukin asia on auttanut paljon, kuten kannustavat ystävät ja perhe, turvallinen asuinpaikka, riittävä toimeentulo ja erittäin hyvä psykiatri, joka on ollut todella tärkeä – olen saanut olla sellaisen ihmisen hoidossa, johon luotan.

Jouduin keskeyttämään opintoni yliopistossa vuodeksi, mutta onneksi sain luvan uusia ne tentit, jotka olivat jääneet suorittamatta. Varmaankin elämäni tärkeimpiä käännekohtia oli, kun palautin tenttivastauksia ja tajusin yhtäkkiä, että voisin todellakin palata yliopistoon. Se oli minulle suuri saavutus.

Minulla on ollut ongelmia ihmissuhteissa, ja myös työpaikan löytäminen on ollut vaikeaa. Olen joutunut taistelemaan leimautumista vastaan, sillä työnantajat suhtautuvat kielteisesti mielenterveysongelmista kärsiviin ihmisiin ja erityisesti skitsofreniaan, jolla on julkisuudessa huono maine. Menetin paljon ystäviä sairauteni aikana, mutta samalla sain selville, ketkä olivat todellisia ystäviäni.

Emma Harding, vanhempi projektityöntekijä ja koordinaattori, Springfieldin sairaalan työllistämisohjelma (User Employment Program), Iso-Britannia.